Anna Adams

Simulacra: Displaced realities

24.4. – 17.5.2026

Mikä on Simulacra?

Simulacra on tila, jossa todellisuus alkaa liukua pois itsestään ja sekoittua siihen, miten sitä esitetään. Ajatus viittaa myös filosofiseen simulacrumiin – kopioon, joka ei enää viittaa alkuperäänsä vaan alkaa elää omaa todellisuuttaan. Tässä näyttelyssä se tarkoittaa eräänlaista uudelleen tulkintaa jostakin, joka on ollut totta.

Lähtökohtana ovat todelliset ihmiset ja hetket – jokin ele, katse tai muisto. Maalatessani jatkan tätä todellisuutta: rakennan sen ympärille omaa maailmaa, joka ei enää pyri olemaan uskollinen alkuperäiselle, vaan pikemminkin venyttää sitä esimerkiksi valoilla, varjoilla tai ehkä joillain objekteilla.

Teokset ovat siis samanaikaisesti todellisia ja irtautuneita – siirtyneitä versioita jostakin, joka on joskus ollut olemassa.

Mitä toivoisit katsojan näkevän?

Toivoisin ennen kaikkea, että katsoja löytää jotain ja pysähtyy viipymään jonkin äärellä – ehkä yksityiskohdan, tunnelman tai ristiriidan. Sillä ei oikeastaan ole väliä, mikä tuo kohta on. Ehkä jokin resonoi, ehkä tuntemattoman katse tuntuu tutulta, ehkä jokin jää häiritsemään. Toivon, että teoksen äärellä tapahtuu jotakin, joka antaa katsojalle tilaa rakentaa omia merkityksiään.

Kerro prosessistasi.

Minulla ei ole selkeää kaavaa uuden maalauksen aloittamiseen tai edes sen tekemiseen. Joskus liikkeellepaneva voima on tietty ihminen – jonkun läsnäolo, joka jää mieleen. Toisinaan taas kyse on ohikiitävästä hetkestä: jostakin ehkä lähes huomaamattomasta, joka kuitenkin jättää minuun vaativan jäljen.

Välillä ajatus lähtee myös itse maalauksesta – ideasta, joka etsii muotoaan, ja vasta sen jälkeen löydän ihmisen, joka voi kantaa sitä. Prosessi ei siis etene suoraviivaisesti, vaan muodostuu kohtaamisista ajatusten, ihmisten ja kuvien välissä.

Miksi teet taidetta?

Tämä on kysymys, johon tekisi mieli keksiä jotain runollista sanottavaa, mutta vastaus on lopulta aika yksinkertainen. Taide tuo elämään jotakin, mitä mikään muu ei tuo. Se liittyy tekemisen pakkoon – siihen, kun ajatus jostain on pakko siirtää näkyväksi.

Uuden luominen ei ole niinkään valinta kuin välttämättömyys.

Miten praktiikkasi on kehittynyt vuosien aikana?

Suhteeni omaan taiteelliseen tekemiseen on itse asiassa melko tuore juttu, vaikka olenkin ollut pitkään taiteen ympäröimänä. Olen elänyt, opiskellut ja työskennellytkin taiteen parissa, ja opettaminen on ollut merkittävä osa elämääni. Silti tuntui pitkään, ettei omalle tekemiselle ollut tilaa.

Aiemmin työskentelin lähes yksinomaan kolmiulotteisen taiteen parissa – esimerkiksi keramiikan ja lasin kanssa, erityisesti opintojeni aikana Aalto Yliopistossa.

Kuitenkin nelisen vuotta sitten jokin muuttui. Yhtenä päivänä Barcelonassa oleillessani minulle syntyi ajatus, jonka halusin maalata. Kävelin suoraan taidekauppaan, ostin öljyvärit, ison kankaan ja jouduin kirjaimellisesti palauttamaan mieleeni, miten maalaaminen toimii.

En ole sen jälkeen oikeastaan lopettanut maalaamista. Se on avannut uuden tilan, joka on sekä vieras että välttämätön.

Olet opettaja. Käytätkö samoja metodeja, joita opetat?

Ehdottomasti en – ja samalla kyllä.

Opettajana työskentelen systemaattisesti. Pyrin rakentamaan opetuksen selkeiden rakenteiden, tutkimukseen pohjautuvien menetelmien ja hyväksi havaittujen käytäntöjen varaan.

Mutta kun maalaan, prosessi on avoin ja ennakoimaton. En suunnittele etukäteen – erityisesti taustat, objektit ja yksityiskohdat syntyvät vasta työn edetessä. Teen ensin muotokuvan, ja vasta sen jälkeen alan kysyä, mitä kuva vielä tarvitsee.

Maalaus ei siis toteuta suunnitelmaa, vaan paljastaa sen vähitellen. Toisaalta lasten ja nuorten kanssa on otettava huomioon, että mitä tahansa voi tapahtua ja muuttua, ja se samankaltaisuus sitoo kyllä maalaamisen ja opettamisen yhteen. Ja täytyy myös mainita, että koulussa lapsi voi ottaa kynän nyrkkiin ja sutata jo lähes valmiin työn paksulla suttuisella viivalla. Samaa teen minäkin välillä.

Onko elämässäsi tiettyä yhteisöä, joka vaikuttaa taiteelliseen ajatteluusi?

Tärkein yhteisöni ovat ihmiset ympärilläni.

Ne, jotka ymmärtävät minua – tai ainakin hyväksyvät sen, etten aina ole ymmärrettävissä. Jotkut heistä ovat läsnä teoksissani, joskus suoraan, joskus epäsuorasti. he ovat kauniita ja taitavia myös epätäydellisissä elämän hetkissä, ja ehkä juuri siksi kiinnostavia kuvaamisen kohteita.

Kerro unelmistasi.

Unelmani ovat lopulta yksinkertaisia. Haluan maalata mahdollisimman paljon, ja toivon, että pystyn pitämään kiinni siitä hetkestä, jossa maalaaminen tuntuu merkitykselliseltä.

Ehkä unelmat ovat vuosien myötä muuttuneet vähemmän suuriksi ja enemmän tarkentuneiksi. Enää kyse ei ole niinkään jostakin kaukana olevasta, vaan kyvystä pysyä tässä: jatkaa, nähdä ja tehdä.

Onko vaihtoehtoisia todellisuuksia, jotka vetävät sinua puoleensa?

Kaikki todellisuudet kiinnostavat minua. Filosofisesti ajatellen ei ole olemassa vain yhtä todellisuutta, vaan jokaisella meistä on omansa – tapa nähdä, tulkita ja kohdata maailma.

Myös tapa, jolla katsomme toisiamme, on osa tätä. Haluan jatkaa näiden rinnakkaisten todellisuuksien tutkimista. Ehkä juuri ne – toisten ihmisten maailmat – vetävät minua voimakkaimmin puoleensa.

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Ajatus auringosta.

Lämmöstä.

Kauniista kohtaamisista.